Rakas Päiväkirja!
Eilen työskentelin tulevan verkkonäyttelyni ”ripustamisessa”. Melkein 12 tuntia. Normaalia lyhyempi työpäivä. Onneksi veljeni tuli illalla kauppareissulta palatessaan istumaan hetken sohvallani. WordPressin syvissä syövereissä, teosten tarinoiden sanojen asettelussa, Bridgen, Photoshopin, Illustraattorin, Finderin, Wordin, Safarin, printscreenien, ColourPairing-dokumenttien, teoskuvien ja niiden kuvakokojen, resoluutioiden, tallennusmuotojen, RGB:n ja CMYK:n väriprofiilien, vimpainten containereiden kokojen, #-värikoodien, backroundien Parallaxien, fonttikokojen, mediakirjaston lataamisen, muistiinpanojen, bugi-listan, To Do-listan sun muiden elementtien ja välilehtien viidakon ollessa työn alla liian pienellä työpöydällä, tulee hän, veljeni, toteamaan tilanteen ja lopulta tajuan itsekin viisaammaksi lopettaa työnteon siltä illalta. Asiaan myötävaikutti myös tyttäreni, joka askarteli ateljeessani kirjanmerkkiä ja samalla kuunnellen omaan tapaansa aikuisten keskustelua ja antaen omia välihuomautuksiaan elämänhallinnan perusperiaatteista.
Edellisenä päivänä tyttäreni, 12-v, piti minulle todella uskottavan, vakaalla asenteella pospottavan raatosaarnan suurin piirtein näin:
”Äiti. Miksi sie et menny sinne joogaan ja jättäny tuota työntekoa ja tietokonetta siihen? Et sie voi vain koko ajan istua siinä tietokoneella ja olla kotona ja tehä koko ajan töitä. Kyllä sinun pittää välissä tehä jotaki muutaki ja lähteä pois kotoa. Nyt menet illaksi sinne Kansalaisopiston ompelu-maanantaihin. Piät välissä paussia tuosta niin sulla on helpompi jatkaa ko ajatukset on kirkkaampia ja sie teet samat asiat nopeammin. Kaikilla täällä menee hermot ko sie olet koko ajan kotona. Kyllä sinun pittää tehä muutaki ko töitä.”
Olen siis nyt syksyn myötä aloittanut harrastamaan. Tai siis ainakin yrittänyt. Joogan olen pari kertaa joutunut perumaan ”työkiireiden” vuoksi. Kansalaisopiston ompelukursseilla olen ommellut vuosien tauon jälkeen jotain itselleni, hameita, pipoja, neuleita ja rintaliivit. Ihanat syntisen punamustat burleskit. Olen siis alkanut ottamaan itselleni sitä paljon puhuttua omaa aikaa. Ja se tuntuu hyvältä.
Työskentelen kotona. Työtilani on olohuoneen, makuuhuoneen ja ateljeen yhdistelmä. Työskentelyyni tulee taukoja oikeastaan vain viikonloppuisin kun miesystäväni tulee ja sanoo että ”Hiusten työnuttura auki, nyt ei tehdä töitä”. Irtiottoja arjesta ovat myös Luleåssa vietetyt viikonloput ja pyhät.
Viimeinen vuosi on ollut aika hurja. Vuoteen mahtuu paljon. Olen muuttanut omakotitalosta kerrostaloon, käynyt läpi 19 vuoden tavaramäärän ja karsinut sen mahtumaan 235 neliöstä 75 neliöön samaan aikaan kun omakotitaloani remontoitiin myyntikuntoon. Myynyt omakotitalon. Olen lukenut molemmat Konmarit. Olen suorittanut kuvataiteen opintojani kolmen vuosikurssin verran. Rakentanut yritykseni verkkosivuja ja sen brändiä. Tehnyt protoja ja suunnitellut uuden tuotemalliston. Kehittänyt yritystoimintaa, mitä kaikkea se nyt sisällään pitääkään. Olen ollut 3 kuukautta päivätöissä taidemuseossa. Olen avannut lifestyle-blogin. Valmistellut ja avannut ensimmäisen oman taidenäyttelyn. Avannut Instagram-tilin. Pitänyt arjen järjestyksessä kahden teinin yksinhuoltajana. Poikani pitkäaikaissairauden takia hän suoritti peruskoulun kotiopetuksessa. Sairauden hoitovastuu on Oysissa, joten sairaalakäynti on aina päivän reissu 130 kilometrin päähän ja takaisin. Yrittänyt ylläpitää sosiaalisia suhteita ja antaa aikaa ystäville ja perheelle. Sitä omaa laatuaikaa unohtamatta. Olen päässyt Candy Crushissa levelille 247. Katsonut Game of Thronesin kaikki tuotantokaudet. Tuunannut asuntoani ja huonekaluja. Ja antanut aikaa rakkaudelle.
Tästä kaikesta en olisi selvinnyt ilman lähipiirin tukea. Olen onnellisessa asemassa koska minulla on elämässäni ihania ihmisiä, jotka ymmärtävät minua sellaisena kuin olen.
Siskoni saattaa soittaa minulle aamulla ja käskee keittämään kahvin ja tulee pitämään minulle ”keskity olennaiseen”-organisointipalaverin. Veljeni saattaa käydä iltaisin ja antaa minulle tiivistettyjä pasismimaisia, konkreettisia yhteenvetoja elämäntilanteestani tai työn alla olevasta projektistani. Tyttäreni laukoo minulle elämänohjeita ja pohdittuja totuuksia sopivissa tilanteissa herättäen ja pysäyttäen minut hetkeksi miettimään mitä hän juuri sanoi. Miesystäväni on omalla elämänkatsomuksellaan ja keskusteluilla auttanut minua avaamaan ja selvittämään elämäni tragedioiden solmuja ja saanut minut ottamaan taukoja työnteosta.
Pari viikkoa sitten tuskailin tyttärelleni automatkalla ruokakauppaan sitä tekemättömän työn määrää joka minulla painaa takaraivossa ja on kirjattuna Bullet Journalin sivuille loppuvuoden To Do-listoilla. Kysyin häneltä (retorisesti) että onko näissä äidin tekemisissä mitään järkeä? Teen koko ajan töitä niin että vuorokaudessa ei riitä tunnit mutta silti tuntuu siltä että en saa aikaan mitään konkreettista. Olen hakannut päätä seinään opiskelujen ja yritystoiminnan trapetsilla taiteillen puolelta toiselle. Viimeinen vuosi on mennyt yrityksen brändin ja visuaalisen ilmeen rakentamisessa mutta en ole ehtinyt tehdä tuotteita myyntiin, että voisin avata verkkokaupan ja alkaa markkinoimaan pieteetillä kehitettyä yritystäni. Ja saada yritystoiminnallani leipää pöytään. Ja en voi aloittaa markkinointia jos verkkokaupassa varastosaldo on 0.
Tyttäreni vastasi ahdistuneeseen paatokseeni: ”Äiti. Kaikki tekeminen on elämässä tärkeää.”
Eilen kirjoitin tulevan verkkonäyttelyni teosten tarinoita. Tänä aamuna selasin aamukahvin aikana keskeneräistä verkkosivuani ja kirjoittamiani tekstejä läpi. Pysähdyin miettimään kirjoittamaani. Huomasin että turhaan stressaan itse itselleni antamasta deadlinesta verkkonäyttelyn julkaisupäivästä. Suunnitelmani oli avata digitaalinen taidenäyttely syyskuun loppuun mennessä. Tajusin että olen ottanut itselleni sellaisen työmäärän mitä en kerta kaikkiaan pysty suorittamaan seuraavien 4 päivän aikana, jotta saisin näyttelyn auki sellaisena kuin haluan. Ainakaan jos haluan välttyä totaaliselta ylistressaamiselta ja orastavalta burnoutilta. Otin kolmannen kupin kahvia ja aloin kirjoittamaan Sinulle, Rakas Päiväkirja. Jossain vaiheessa palaan lukemaan tämän kirjoitukseni ja otan sen hetken elämästä josta eilen kirjoitin yhden teoksen syntytarinaan:
”Elämän sattumat ja hetket. Ajankohdat elämässä, jotka tulevat ja odottavat että pysähdyt ajattelemaan niitä.”
Anna aikaa näille hetkille, jotka voivat tulla odottamatta. Nämä hetket, jolloin oikeasti pysähdyt ja mietit mitä ne tarkoittavat. Tänään otin sen hetken ja aloin kirjoittamaan sinulle. Tämä kirjoitus itselleni oli tärkeämpi kuin 3 tuntia työntekoa. Nyt kuuntelen Apulannan ”Valot pimeyksien reunalla”, otan hetken itselleni ja jatkan sen jälkeen työntekoa. Ilman deadlinea.
- Pirjo -
